Sahalinin Nivkh-alkuperäiskansan Musiikki

Tämä päiväkirjani kertoo matkastani Sahaliniin. Myöhäissyksyllä 2006 palasin saarelle keräämään nivkh-alkuperäiskansan perinteistä musiikkia jota ensi kertaa olin kuullut Ensemble XXI-kamariorkesterin kapellimestarin, Lygia O’Riordanin, lähettämien nauhoitusten välityksellä. Hän oli matkustanut nivkhien luo pohjoiseen vuonna 2004 kuulemaan heidän lauluaan. Hän oli myös tavannut nivkhien musiikin erikoisasiantuntijan, Natalia Mamchevan, jonka kanssa hän oli vieraillut legendaarisen perinnelaulajan, Tatiana Ulitan, luona. Tältä nimenomaiselta vierailulta on peräisin ainutlaatista materiaalia sisältävä nauhoitus, josta sävellykseni, Nivkh Themes, sai ensimmäiset teemansa.

Nivkhien musiikki on toiminut innoittajana sekä henkilökohtaisille että orkesterimme suunnitelmille ”jatkaa matkaamme” alkuperäiskansojen luo läpi koko arktisen alueen. Olkoon tämä päiväkirja niistä ensimmäinen todiste. 

Tarkoituksenani on kertoa nivkhien elävämästä tänä päivänä, siitä uhasta, jonka alla koko heidän kansansa ja heidän kulttuurinsa elää; miten öljy- ja puuteollisuus, ryöstökalastus, ilmastonmuutos ja muu luontoa kuormittava ihmisen toiminta on halvaannuttanut heidän elinehtojaan.

Alkuperäiskansojen kulttuurien säilyttämistä voisi verrata arkeologisten aarteitten pelastamiseen kaivinkoneen tieltä. Aika on käymässä vähiin. Esimerkkinä siitä on, että ehdin itsekin paikalle aivan viime hetkessä. Tatiana Ulita, kuoli helmikuussa 2007, juuri siinä vaiheessa kun ensimmäiset nuotit oli piirretty paperille sävellyksestäni kamariorkesterille, Ulitan Kävey. Muste ei ollut vielä ehtinyt kuivua, kun toukukuussa sain surullisen viestin, että myös toinen aidoista perinnelaulajista, Raisa Nyengun (Baba Efkuk), oli lähtenyt tästä maailmasta.

Vielä päätteeksi haluaisin mainita selvennykseksi nivkhien etunimistä, että ne venäläistettiin ja patronyymit otettiin käyttöön Neuvostoliiton aikana (isän nimiä ei käytetä nivkhien kielessä). Jos ei ole toisin mainittu, suurin osa mainitsemistani henkilöistä on nivkhejä. Lisäksi olen liittänyt loppuun listan henkilöistä, joita tapasin sekä listan nivkhinkielisistä sanoista ja käsitteistä jotka esiintyvät kertomuksessani.

Pia Siirala

Lento illalla Moskovasta Sahaliniin  

Saavuin Yuzhno-Sakhalinskiin 9 tunnin lennon jälkeen ja melkein saman tien iltapäivällä lähdimme ystävien kanssa luontoretkelle meren rannalle. Ostimme tien varrelta paikallisten kalastajien myymää lohta.

6.11. – maanantai

Vaikka en ollut saanut koko budjettia kokoon, olin päättänyt lähteä tälle matkalle. Lovi budjetissani kuitenkin pakotti minut säästämään kaikessa missä voin käyttämällä halvimpia (ja hitaimpia) mahdollisia kulkuneuvoja ja matkustamaan yksin ja asumaan huokeasti.

”Asun opiston asuntolassa, jossa on oma suihku, TV ja jääkaappi, jonka termostaattikylmentäjä ei vaikene hetkeksikään. Jotta saisin nukuttua, aion sammuttaa sen yöksi. Vaikka ollaan jo marraskuussa, kärpäsiä on joka paikassa. Huone oli siivottu, mutta varmuuden vuoksi pesin kaikki astiat, joita on ruhtinaallisesti: 4 kuppia ja 2 lautasta, 3 veistä, haarukka ja lusikka! Ensi töikseni aion mennä paikalliseen kauppaan ostamaan maukasta sahalinilaista mustaa leipää sekä paikallisen sim-kortin, Megafon - Kaukoitä!”

Koska maanantai oli vapaapäivä, lähdimme uudelle luontoretkelle, tällä kertaa vuorille Yuzhno-Sakhalinskista etelään keräämään villejä ruusunmarjoja ja setrimännyn käpyjä. Edellisenä päivänä ostetuista kaloista keitimme nuotiolla uhaa – kalasoppaa. Mutta sitten rupesi satamaan räntää...

Natalia Mamcheva (kuvassa vasemmalta ylhäältä: Natalia Mamchava, kirjoittaja, alhaalta: Lygia O’Riordan, Lidia Muvchik) on sahalinilainen musiikkitieteilijä, joka on erikoistunut nivkhien musiikin tutkimiseen. 1980-luvulta lähtien hän on kerännyt materiaalia, josta hän on julkaissut kaksi kirjaa ja useita artikkeleita. Kesällä 2004 Natalia oli mukanani ensimmäisellä keräysmatkallani ja tutustutti minut aidon traditionaalisen laulun taitajiin Noglikin alueella. Lisäksi hän antoi minulle historiallisia äänitteitä jo kuolleitten mestareitten laulusta ja soitosta. Näitten äänitteiden joukossa oli mm. kansantieteilijä Sternbergin v.1910 äänittämä Odrain- nimisen Amurin nivkhin laulu, jonka voimakas villi luonnonvoima oli sellaista mitä en koskaan ollut kuullut. Nauhalla oli myös Chir-Unvdilaisen Ekaterina Hitkukin laulama legenda mustasukkaisesta vaimosta (1969), Zoya Agnyunin shamaanin rukous-manauslaulanta, Olga Njavanin shamaanirummutus. Kaikkien heidän musiikkiaan olen käyttänyt materiaalina sävellystyössäni.

Junamatkallamme Noglikiin v.2004 Natalia kertoi mukaansatempaavasti vanhoista legendoista ja uskomuksista, musiikin maagisesta roolista alkuperäiskansojen kulttuureissa. Hän kuvaili, miten esim. shamaanin laulun monimuotoisuus on kuin mittari shamaanin transsin tilasta kun tämä on yhteydessä henkimaailmaan.

Tapasin Natalian aamulla ja hän välitti viimeiset kuulumiset. Noin kuukausi sitten pohjoisessa oli käynyt englantilainen kansantieteilijä, joka ei juuri ollut tavannut nivkhejä, vaan tutustunut lähinnä museoihin. Natalia antoi listan ja yhteystiedot ihmistä, joihin minun kannattaisi olla yhteydessä ja soitti Chir-Unvdin kylään ja järjestäen minulle majoituksen museon hoitajan, Lydia Romanovna Otlonovan, luona. Sain myös Okhassa asuvan musiikkitieteilijän, Alla Viktorovna Siskovan, yhteystiedot. Valitettavasti hän oli lomalla Vladivostokissa, mutta jutteli ystävällisesti ja vuolaasti pitkään puhelimessa antaen koko joukon nimiä ja puhelinnumeroita.  On sanomattakin selvää, että tämä puhelu nielaisi kertaheitolla ennakkoluoton

MEGAFON KAUKOITÄ-liitymästäni!

Mutta takaisin matkakertomukseeni...

Margarita ei ollut kotona Noglikissa vaan istui junassa menossa kohti Yuzhno-Sahkalinskia, mutta lapset sanoivat:”Tervetuloa. Ovemme ovat auki ja täällä on aina joku kotona. Tulemmeko vastaan?” Vastasin kieltävästi, koska saapumisaika oli hyvin varhain aamulla. Olin virheellisesti ostanut liput Moskovassa aikaisempaan junaan, koska en taas silloin muistanut, että kaikkialla Venäjällä junalippujen lähtö- ja tuloajat kirjoitetaan Moskovan aikaan – eräs tapa keskittää valtaa maassa, joka kattaa 11 aikavyöhykettä

Illalla paikallisen kamariorkesterin johtaja Alkexander Zhrazaev pyysi minua kuuntelemaan orkesteriharjoituksia. Musiikki ei ollut kovin mukaansa tempaavaa ja muusikot painiskelivat vaikean rytmin kanssa. He pyysivät minulta neuvoa, joten näytin heille, miten kannattaisi harjoitella ja millaisia jousituksia käyttää. Kokeiltuaan he näyttivät helpottuneilta, niin minäkin, koska sisäinen aikakelloni oli vielä sekaisin ja kaipasin nukkumaan.

8.11. – keskiviikko

Vihdoinkin lähtöpäivä pohjoiseen! Pakkasin tavarat, kävin Sahalinin hallitonrakennuksessa vielä tapaamassa alkuperäiskansojen edustajaa Nadezsda Alexandrovna Laigunia. Kerroin suunnitelmistani ja hän lupasi soittaa Nekrassovkaan, jotta siellä he pitäisivät minusta huolta.  Palatessani hän tulisi olemaan matkoilla mutta pyysi minua ottamaan yhteyttä hänen kollegaansa Svetlana Nikolaevna Psiaginaan ja kertomaan kokemuksistani.

Junassa matkusti kanssani venäläisnainen joka oli menossa Timovskiin. Me rupesimme heti juttelemaan Sahalinin oloista. Hän sanoi, että NL:n hajoamisen jälkeen olot ovat vain huonontuneet. Hänen ikäiseltään ihmiseltä se on hyvin tyypillinen lausunto, mikä on hyvin ymmärrettävissä. Mutta hän syytti öljy-yhtiöitä saastuttamisesta ja maan resurssien ryöstöstä sanoen, että he tulevat jättämään jälkeensä sekasorron – lausunto, jonka Moskovassa kuulisi vain ympäristöaktivistin suusta. Samoin hän sanoi, että joka paikassa harjoitetaan ryöstökalastusta ja metsän hakkuuta mielettömyyteen asti samalla, kuin suuri osa maaseudulla asuvista on ilman työtä tai ei saa työstään palkkaa. Hän oli vihainen kaikille ja kaikelle, mikä oli ymmärrettävää. Myöhemmin seuraamme liittyi nuorehko nainen, ympäristökuraattori, joka oli matkalla tarkistamaan kaasuputken halkomia alueita. Hän ilmoitti melkein hymyillen, että hänen omassa osastossaan nuori mies oli juuri raiskannut hänet eikä hän siksi ollut halukas menemään sinne takaisin. Olin ensin kauhuissani, mutta sitten jotenkin rupesi tuntumaan, että ehkä hänkin oli kantanut kortensa kekoon, ainakaan hän ei ollut menettänyt yöuniaan, sillä pian iloinen kuorsausduetto soi yhdessä junan jyskytyksen kanssa. Osastossa oli läkähdyttävän kuuma eikä ilmaa tuntunut olevan ollenkaan. Ajattelin uhmata mahdollisia vaanivia raiskaajia ja siirryin käytävälle tiirailemaan pölyisestä ikkunasta yöllisiä maisemia. Onorassa ja Timovskissa lähtivät matkakumppanini junasta, mutta uni ei vain tullut ja tapoin aikaa lukemalla kansantieteilijä Kreinovichin kiehtovaa kirjaa hänen tutkimusmatkoiltaan Sahaliniin nivkhien luo vuosisadan alkupuolella Neuvostovenäjän alkumetreillä.

Junamatka(n.700 km) kesti 16 tuntia kun juna mateli joskus melkein kävelyvauhtia. Sahalinin rautatie on Japanilais-miehityksen ajalta ja raideleveys on kapeampi kuin muualla Venäjällä. Siitäkö se johtui, että vaunu heittelehti puolelta toiselle, puolelta toiselle, puolelta toise...

Vihdoin n. klo 6:n paikkeilla vaivuin uneen pariksi tunniksi ja klo 8.15 olin perillä Noglikissa.

9.11. – torstai 

Maa oli jäässä ja tuuli hyytävä. Matkustin kolhoosiin marsrutkalla, pienellä reittibussilla.

Nivkh-kolhoosi Tim-joen rannalla on joukko harmaita ränsistyneitä puutaloja ulkohuusseineen. Alueella ei ole lainkaan viemäröintiä. Vesi kannetaan taloihin kaivoista ja koko alueella on vain yksi banya. Vaikka koiravaljakkoa tuskin kukaan enää käyttää, vanhan tavan mukaan n. 6-10 koiraa pidetään joka talossa.

Perillä eräs tuntematon ystävällinen nivkh mies auttoi kantamaan reppuni Margaritan ovelle asti. Huomasin, että talossa oli menossa remontti. Oviaukon edessä oven sijasta roikkui huopa, mutta koirien haukunta toimi sekä ovikellona että lukkona. Tytöt olivat kotona. Tuntui siltä kuin olisimme tavanneet viimeksi eilen. Natasha, Margaritan vanhin tytär, oli synnyttänyt pojan ja näytti laihtuneelta; muut, Lyuba ja Sasha, näyttivät samalta kuin viimeksi, pikkutytöt Diana ja Masha olivat tietysti kasvaneet.

Minulle tarjottiin lämmintä teetä ja soppaa. Vastusteluistani huolimatta he tyhjensivät perähuoneen vain minun käyttööni. Muussa kahdessa huoneessa nukkui 9 ihmistä.

Purin tavarani ja soitin muutamat puhelut: Otin yhteyttä paikallishallinnon nivkh-edustajaan, Elena Vovkukiin.  Otin myös yhteyttä nivkh-kielen spesialistiin, Galina Deminyanovna Lokiin (G.D.), kysyäkseni neuvoa. Hän on jo vuosia kerännyt ja nauhoittanut nivkhin kieltä ja musiikkia sekä avustanut monia kansantieteilijöitä keräysmatkoilla. Hän kutsui innokkaasti itsensä mukaan matkalleni pohjoiseen.

10.11. – perjantai  

Aamulla heräsin aikaisin. Lumi oli peittänyt maan ja aurinko paistoi. Kävelin kolhoosista kirkon ohi hallintorakennuksen eteen josta auto lähti Lida Muvchikin luo Vienskojelle. Käväisin vielä kaupassa ostamassa tuliaisia: teetä pikkuleipiä Suomesta tuodun suklaan lisäksi. Matkustimme Elena Vovkukin kanssa Lidia Muvchikin luo pieneen Vienan kylään joka on vain noin tunnin matkan päässä Noglikista kaakkoon. Tutustuin Lidiaan ensi kertaa Natalia Mamchevan antamien äänitteiden kautta. Niissä hänen laulunsa oli heti jäänyt mieleeni. Tavattuani ensi kertaa Mamchevan kysyin häneltä, onko henkilö, joka laulaa ”näin” vielä elossa laulaen pätkän hänen melodiaansa. Mamcheva tunnisti sävelen ja kesällä 2004 menimme tapaamaan Lidiaa. Muistan millainen shokki hänelle oli ensi kertaa kuulla omaa melodiaansa viululla soitettuna. Hänen melodiastaan tuli v. 2004 sävellettyn teokseni, Nivkh Themes, perusteemana. Sävellyksen kantaesityksessä Noglikissa lokakuussa 2004, Lidia Muvchik istui keskellämme pimennetyssä salissa ja aloitti laulamisen. Me seisoimme hänen ympärillään puoliympyrässä jatkaen siitä mihin hän lopetti. Jo heti ensitapaamisella huomasin, että hän aloitti laulamisen aina vakaasti D-sävelestä. Se helpotti tehtävääni sillä pystyimme luontevasti jatkamaan hänen lauluaan.

Lidia oli selvästi ilahtunut jälleennäkemisestä. Hän oli hiljan ollut vaikeassa leikkauksessa, mutta selvinnyt siitä. Hän kertoi, että sairastumisensa jälkeen hänen sisällään oli ruvennut soimaan uusi laulu, parempi, kuin mikään edellisistä. Se oli jo valmis mutta hän ei millään saanut sitä ulos. Toivotin onnea ja kärsivällisyyttä uuden laulun synnylle. Otin viulun esille. Hänen ”vanhaansa” esitimme yhdessä. Soitin pätkän Kalevalaista laulantaa ja hän sanoi, että häntä se muistutti erästä nivkh-kehtolaulua, jonka hän sitten minulle lauloi. Kirjoitin sen ylös. Hän lauloi myös jotain vanhaa tarinaa ja huomasin, että siinä hän käytti minulle edeltä tuntematonta tematiikkaa. En halunnut häneltä sitä kysyä jotta en olisi häirinnyt hänen vaistomaista lauluaan. Tosin Lidassa on sen verran kokenut esiintyjä, että hän pystyy toistamaan saman melodian uudelleen ja hän hahmottaa sanat ja sävelen erikseen.

Hyvästellessämme meidät hän antoi kassillisen tuoretta kalaa nimeltä navaga ja kuivattua kalaa.

Kotona tytöt ehdottivat sen syömistä raakana ja jäisenä mutta silloin en vielä ymmärtänyt, millaista herkkua se olisi. He paistoivat sitä ja lopuista tehtiin soppa.

Äkkiä kesken kaiken tyypillinen venäläispop rupeaa soimaan huoneessa. Vanha pieni hentoinen nivkh-mummo (vasemmalla) työntää kätensä taskuun ja kaivaa monen kangaspalan sisältä esiin ”Nokian”. Siinäpä olisi ollut ainesta mainokseksi!

Kotona tytöt soittivat brevnoa.

11.11. – lauantai 

”Aikainen herätys klo 6 aamulla. Ulkona kylmä. Ei millään tee mieli ulos hyytävään tuuleen mutta puen tuulihousut farkkujen päälle ja menen ulkohuussiin. Keittiössä palaa kaasuliekki ja siellä on lämmin. Puuroa, kuppi teetä sekä pala leipää, ja sitten matkaan.”

Aamuaurinko jo paistoi. G.D. ei ollut sovitussa paikassa bussipysäkillä mutta arvasin että hän oli mennyt jo edeltä rautatieasemalle. Asemalla bussi seisoi jo valmiina vaikka sen lähtö oli vasta klo 10. Ihmisiä alkoi kerääntyä enemmän kuin mitä autoon mahtui; ja mikä tyypillistä: kukaan ei tiennyt lähteekö marskutkoja vai ei. Etsin jo vessaa epätoivoissani kun ajattelin, että minulla on 6-8 tuntia istumista edessäni. Lisäksi kännykästäni oli loppumassa virta. Onneksi rautatievirkailijat olivat keksineet itselleen hyvän tulolähteen lataamalla rahasta epäonnisten matkustajien kännyköitten sammuvia akkuja.

Olin juuri hakemassa omaani latauksesta kun huomasin, että ulkona tapahtuu. Vihdoin odotettu minibussi saapui ja kolme kertaa enemmän matkustajia yritti ahtautua sisään. Myös täydessä bussissa alkoi liikehdintä. Jotkut toiveikkaat pyrkivät ulos jotta pääsisivät jatkamaan matkaa kahta tuntia aikaisemmin värjöttelemättä kylmässä bussissa. Se odottaa vielä klo 10 saapuvaa junaa. Huomasin, että huonosta liikkumisestaan huolimatta G. D. onnistui ensimmäisenä pääsemään bussiin. Hän oli kuitenkin jättänyt reppuni ja oman laukkunsa ulos. Äänekkään sanaharkan ja tuuppimisen jälkeen pääsin väkijoukon läpi, nappasin tavaramme ja kuljettaja änkesi ne jonnekin taakse. Minä sain viimeisen paikan oven vierestä. Jostain kohta ilmestyi toinen bussi ja loppujen lopuksi kaiken kaaoksen jälkeen näytti siltä, että kaikki pääsivät mukaan johonkin kyytiin.

”Ajamme Vienan ohi, tie on jäinen. Matkaamme halki lohduttoman maiseman, palanutta metsää on peninkulma toisensa jälkeen. Mustat rungot ovat vielä pystyssä 20 vuoden metsäpalon jälkeen. Sitä jatkuu loputtomiin. Sanovat että Okhaan asti. Metsäpalon aihehuttamaa jälkeäkin maisemassa on jotain samaa alakuloisuutta kuin Suomen pohjoisosissa ennen Lapin tuntureita. Suunnistamme jäisillä teillä kohti Valin kylää, jossa on ensimmäinen pysähdyspaikka. Matkaseuranamme takapenkillä olevat kaksi nuorehkoa miestä nousevat ulos autosta tupakalla ja huomaavat, että kannan selässäni viulukoteloa. He kysyvät, minne olen matkalla. Kerron, että olen menossa tapaamaan nivkhejä ja keräämään heidän musiikkiaan. Kysyessäni lähinnä kohteliaisuudesta heiltä samaa, saan vastaukseksi: Olemme bandiitteja(rikollisia, pahantekijöitä). Siihen vastaan, etten usko heitä. He kysyvät, miksi en usko ja vastaan: Poto mu, chto banditi ne ezdiat na marsrutkax. (koska bandiitit eivät matkusta yleisillä kulkuneuvoilla). Mutta he ilmoittavat olevansa ”vain vähäpätöisiä bandiitteja”. Myöhemmin ollessamme taas matkalla he kysyvät muilta matkustajilta pohjoisen alueen kalastusmahdollisuuksista, ja sain sittemmin selville, että he olivat ns. salametsästäjiä tai oikeastaan ”salakalastajia”, joka on aivan oma ammattikuntansa Sahalinissa. 

Valin kylässä asuu toinen alkuperäiskansa, jota kutsutaan nimellä Ulchi tai Oroki. Heitä on jäljellä vain noin 300, ja he pääasiassa harjoittavat poronhoitoa. Mutta öljy-yhtiöt ovat melkein kokonaan tuhonneet heidän elinkeinonsa vallaten laidunnusalueet kaasuputken alle. Merellä toimiva öljynporauslautta on myös lähellä. Teitä ja parakkikyliä väliaikaisille työntekijöille on rakennettu pitkin kaasuputken kulkureittiä. Öljyeollisuuden käden jälki näkyy luonnossa. Kaikkea elämistä leimaa jonkinlainen väliaikaisuus ja apaattisuus. Suurin osa nivkheistä ovat työttöminä. Kalastusta on rajoitettu vaikka samalla laitonta kalastusta ei ole saatu kuriin. Öljyteollisuuden ja yleiseen saastumisen takia kalakanta on pienentynyt hälyttävällä tavalla.

Etupenkillä istuu vanhahko pitkä laiha mies. Hän muistuttaa olemukseltaan armeijan upseeria. Hän kertoo olevansa syntyperäinen Okhalainen. Hän kertoo seikkaperäisesti Okhan historiasta, maanjäristyksestä Neftegorskissa, kuinka rakennukset sortuivat kuin korttitalot. hän kertoo myös kuinka jotkut vähämieliset päättäjät (niin kuin hän heitä kutsuu) ojittivat soita, ja sen seurauksena kaksi järveä kuivui täysin hävittäen koko alueen makean veden lähteen.

Rybnoe on syrjäinen kylä Okhasta länteen. Sinne ei ole julkista liikennettä. Kesäisin sinne pääsee yleensä joko helikopterilla tai autolla, talvisin moottorikelkalla jään yli. Tähän aikaan vuodesta kelirikon aikaan sinne on mahdoton päästä. Baba Raja on asunut siellä aina tähän talveen asti.  Baba Raja on pitkä laiha mummo, sokeutunut jo n.10 vuotta sitten. Hän on 77-vuotias mutta näyttää 90-vuotiselta. Itse hän kutsuu itseään baba Efkukiksi mikä on hänen alkuperäinen nivkh-nimensä. Hän muistuttaa puhetavaltaan Tatiana Ulitaa, yli 90-vuotista nivkh-mummoa, joka asuu Yuzho-Sakhalinissa. Tajuan heti, että baba Efkukille nivkhin kieli on ensimmäinen kieli, koska venäjän puhumisessaan on tietty korostus.”

He nauroivat kun yritin matkia nivkhiä. Olen useaan otteeseen huomannut, että kun kysyn, miten se ja se sanotaan nivkhiksi, vastaus on epämääräinen. Käy ilmi, että kysymiäni sanoja tai käsitteitä ei ole olemassa heidän kielellään. Esimerkki on viikon päiviä eikä koko viikko käsitettä ole olemassa, ainoastaan kuukausi kuutamosta laskettuna. Onhan se loogista. Mitä viikolla on tekemistä luonnon kiertokulun kanssa.

Meillehän se on tullut siitä, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi.

Natahsa Propkan ruokatarjoilut olivat runsaat ja erittäin maukkaat. Söimme kalaa eri muodoissa. Nivkhit syövät kalaa raakana (stroganino), suolattuna, paistettuna, keitettynä ja hiillostettuna. Savustus on tullut uuden ajan tuotteena. Nykyään monet nivkhit ovat allergisia kalalle. he sanovat, että kalat ovat tulleet sairaiksi. Kalan kanssa he syövät tuoreita marjoja; mustikkaa, karpaloa, puolukkaa, lakkaa, krasnikaa ja variksenmarjaa.

Puhuimme luonnollisesti kalasta ja kalastuksesta. Baba Raja tuhahti, että nyt ovat kaikki vedet liattu kalanjätteillä. Ennen, hän sanoi, kalasta käytettiin hyväksi kaikki nahkaa myöten. Nyt vain nyhdetään irti kaviaari ja kala lihoineen heitetään takaisiin veteen tai rannalle mätänemään.

Baba Raja ei halunnut elää kaupungissa vaan halusi palata omaan kotikyläänsä jossa hän sokeanakin oli selvinnyt monet vuodet. Ilma ei tahtonut riittää kerrostalon sisällä, vaikka nyt marraskuussakin ikkuna oli auki.

Keskustelu baba Rajan kanssa käytiin lähinnä nivkhin kielellä. Minun oli vaikea niin äkkiä pyytää häntä laulamaan ja päätin odottaa takaisinpaluuseemme asti.

Sinä iltana matkustimme Nekrassovkaan. Oli jo pimeä kun saavuimme perille ns. uuteen Nekrassovkaan, joka oli rakennettu matalista kerrostaloista. Täällä Alexandra Hurjunin luona meitä oli vastassa takkuinen metsältä tullut koira, joka märällä häntäheilutuksellaan kasteli kaiken, mikä lojui eteisen lattialla. Asunto oli täynnä ihmisiä. Tavaroita lojui kaikkialla. Sisällä pimeässä eteisessä oli tunkkainen haju. Kaiken sekasorron keskellä olohuoneessa seisoi hieno TV joka suolsi venäläistä viihdeohjelmaa. Perheenpää, Alexandran mies, istui sen ääressä. Hän oli juuri tullut metsältä eikä tuntunut olevan juttutuulella. Niin kuin kaikkialla muuallakin Venäjällä TV on kuin yksi perheen jäsenistä, aina äänessä, riippumatta siitä katsotaanko sitä vai ei.   

Alexandra Hurjun on toimittajana ainoassa nivkhin-kielisessä sanomalehdessä. Sitä julkaistaan Nekrassovkasta. Hän oli opiskellut Leningradissa, jossa oli ollut kuuluisan Severnoe Sijanie-kansantanssiyhtyeen jäsen. Toisin kuin useimmat hänen sukupolvestaan hän puhuu (niin minulle kerrotaan) erinomaista nivkhiä. Hän, jos kuka, on modernin itsetuntoisen nivkhin esikuva. Mutta ei ole ihme, sillä hänen kasvattiäitinsä, edesmennyt Olga Anatolievna Njavan, oli eräs kuuluisimmista vanhan tradition taitajista, joka lapsuudessaan kuuli oikeita shamaaneja ja painoi muistiinsa shamaanirummun lyönnit. Hän oli myös yksi harvoista tinrin-jousisoittimen taitajista ja soitti myös taidokkaasti vargania.

Hurjun piti katraansa, komennossa. Lastenlastensa ja sukulaislasten lisäksi hänellä oli huostassaan kaksi kuolleen ystävän orpopoikaa.

Hurjun kestitti meitä mm. hylkeenlihalla (ihmetellen kovasti, että söin sitä) ja muilla herkuilla. Katselimme televisiosta ”tähdet jäällä”-showta mutta mieluummin olisin katsellut tähtiä taivaalla ja kaikista mieluiten menisin nukkumaan. Onneksi G.D. alkoi valittaa väsymystä ja rupesimme tekemään lähtöä yöpymispaikkaamme. Olin vähän huolissani, koska A. Laigun oli järjestänyt minut asumaan toiseen paikkaan, mutten voinut olla isäntäväelle epäkohtelias. Pyysin kuitenkin lupaa soittaa Zoya Lyutovalle. ”Mitä haluatte?” kuului suorasukainen kysymys puhelimessa. Päätin olla yhtä suorasukainen ja sanoin, että soitan Laigunin kehotuksesta ja haluaisin tavata ja, että en ollut päässyt läpi soittaessani Noglikista. En voinut toisten kuullen puhelimessa ruveta selittelemään, miksen ollut tullut hänen luokseen yöksi. Sovimme tapaamisesta seuraavana päivänä.

Yövyimme lähellä olevassa kaksikerroksessa kerrostalossa, jossa Hurjunin edesmennyt ystävä oli asunut.

12.11. - sunnuntai

Aamulla kävelimme Alexandra Hurjunin leveätä polkua pitkin metsän halki vanhaan Nekrassovkaan. Polun vierillä kasvoi matalaa pitkäneulasista mäntymäistä pensaikkoa. Rinne oli jyrkkä ja jäinen. Alexandra Hurjunia rupesi jo kaduttamaan, että oli valinnut pahimman reitin. Staraja Nekrassovka on Neuvostoajan kolhoosi, rähjäisen näköinen harmaa puutalokylä, joka on rakennettu kumpareiseen maastoon merenlahden rannalle

Muinaisina aikoina nivkhit asuivat maakuopissa ja Ambareissa. Neuvostoliiton aikana entisille asutusalueille perustettiin keskitettyjä kolhoosikyliä, jotka toimivat kollektiivisina kalastusyhteisöinä. Sellaisia olivat mm. Rybnoe, Rybnovsk, Tengi muutamia mainitakseni. Kun kolhoosit niistä lopetettiin, kylät tyhjenivät ja ihmiset siirtyivät pois.  Pohjoisen kylistä siirryttiin pääasiassa Nekrassovkaan, jota myöhemmin laajennettiin kerrostaloalueella, ns. uudella Nekrassovkalla – Novaja Nekrassovka.

Olimme menossa tapaamaan Zoya Lyutovaa, joka asuu vanhan Nekrassovkan viimeisessä talossa aivan lahden pohjukassa. Sitä ennen menimme kauppaan hakemaan tuliaisia. Nivkh ei koskaan mene toisen luo ilman, että hän vie jotain mukanaan. Onneksi Alexandra Hurjun mutkattomasti neuvoi minua heti, mitä kannattaa ostaa. Tee ja pikkuleivät ja suklaat olivat suosiossa.

Astuimme sisälle eteisen kautta keittiöön, jossa oli kodikasta ja siistiä. Toivon mielessäni, että olisinkin päässyt tänne yöksi. Puhelimessa sain aivan toisen kuvan talon emännästä joka oli hyvin hymyileväinen ja vieraanvarainen. Saimme heti kutsun aamiaispöytään jossa oli katettuna paistettua kalaa, siksaa sekoitettuna perunamuusiin ja muuta hyvää.

Zoya Ivanovna Lyutova on eläkkeelle jäänyt kansantanssiyhtyeen, koreografi. Hän puki ylleen kauniin kansallispukunsa jonka valokuvasin. Kiitokseksi soitin viulua, ensin klassista ja sitten otteita sävellyksestäni nivh-teemoihin. Yllätyin heidän välittömään ihastukseensa. Musiikki muutti ilmapiirin heti välittömämmäksi. Zoya otti esille Mamchevan kirjan nivkhien musiikista ja pyysi minua soittamaan muutamaa tuttua laulua nuottiesimerkeistä. He pyysivät innostuneina seuraavaa ja seuraavaa ja kehottivat soittamaan hiukan hitaammin ja sitten nyökäyttivät hyväksyvästi päätään.

Sitten lähdimme yhdessä kouluun jossa kansamusiikkiyhtye, ”Pila Ken” jo odotti meitä. En kuullut heitä Festivaalimme yhteydessä v. 2004 Noglikissa. Ainoastaan Alexandra Hurjunin kollega, toimittaja ja kansantaiteilija, Larissa Lukinichna Ivanova saapui silloin laulamaan pohjoisen nivkhien edustajana. Juuri sinä syksynä museo, jossa yhtye oli harjoitellut, paloi poroksi ja kaikki esiintymispuvut sen mukana.

Koulussa lapset olivat jo valmiina pukeutuneina kansallispukuihin. Ryhmän vetäjä, nuorehko nainen, kuulutti pienessä luokkahuoneessa jokaisen numeron mikrofoniin. Vetäjä lauloi hiukan ja sitten lapset juoksivat paikalle lyöden yhteen keppejä yksitoikkoisesti. Poikien hypyt ja naruleikit olivat taidokkaita ja hauskoja katsella. Alexandra Hurjun pyysi minua soittamaan lapsille. Aloitin Vivaldilla, jota he kuuntelivat hievahtamatta. Sitten soitin pätkiä heidän omasta musiikistaan. He keksivät idean, että voisin toistaa viululla melodioita, mitä vetäjä minulle laulaisi ja he nauhoittaisivat ne omaan käyttöönsä. Eräs pikkutytöistä tuli myös mikrofonin eteen laulamaan vahvasti modernisoidun version tutusta nivkh-laulusta. Minua mietitytti, miten nopeasti he olivat unohtaneet omat traditionsa, vaikka elivätkin suhteellisen etäällä valtakulttuurista. Mutta toisaalta kuinka voisikaan olla muutoin, kun TV ja radio suoltavat niin meille kuin heillekin sitä samaa, mikä muuttaa kuulomaailmamme yhdenmukaiseksi, ja meitä yhä enemmän toistemme kaltaiseksi.

Yritin teen juonnin aikana kehottaa heitä kuuntelemaan ääninäytteitä Natalia Mamchevan kirjasta, jotta he löytäisivät uusia mielenkiintoisempia rytmejä.

Sillä välin tuuli oli kiihtynyt. Hyvästelimme Zoya Ivanovan ulkona ja suuntasimme kaupan kautta seuraavaan kyläpaikkaan. Kaupan nimi – Ulibka (hymy), avoinna 10–18  on kirjoitettu punaisin kirjaimin valkoiseen kylttiin. Kauppa seisoo mäen päällä. Joskus sen seinät olivat olleet vihreässä maalissa. Sisällä on viehättävää mutta tarjolla oli samaa kuin kaikkialla. Leipää, pikkuleipiä, suklaata.

Seuraava tuttavuus oli Zoya Vasilievna Laigun, joka on kotoisin Smidtin niemeltä, Sahalinin pohjoisimmasta osasta. Hän näytti vanhoja valokuvia ja kertoili kuinka siellä asuttiin 50-luvulla, kuinka lapset matkustivat koiravaljakoilla kouluun talvella ja näkivät vanhempansa vain lomilla. Nyt tuolle niemelle matkustetaan vain kesäisin kalaan ja marjaan. Tuskin kukaan asuu siellä ympäri vuotta.

Meidät kestitettiin kalalla, teellä marjoilla ja pikkuleivillä. Sohvalla istuessani tuntui että käsivarttani rupesi kutittamaan, mutta en ajatellut sitä sen enempää, vaan nousin ja soitin heille kiitokseksi viulua. Täällä niin kuin muuallakin se otettiin lämpimästi vastaan.

Ulkona tuuli oli jo muuttunut lumipyryksi. Takaisin meno lumessa rämpiminen liukkaalla polulla mietitytti Alexandra Hurjunia. Mitään liikennettä kylien välillä ei ollut. Minä olisin mielelläni vähän ulkoillut kaiken sen syömisen ja istumisen jälkeen. En ollut nähnyt yhtäkään autoa koko aikana, mutta nyt yksi ilmestyi pyryn seasta ja Alexandra Hurjunin tuttu kuski vei meidät pitempää tietä takaisin uudelle puolelle. Kiitin kovasti ja menin hetkeksi kotiin harjoittelemaan pariksi tunniksi ja kirjoittamaan kokemaani ylös. G.N. oli sillä välin kierrellyt kylästä toiseen ja nyt hän oli sisarensa luona lepäämässä, joten saatoin hetken olla yksin. Iltaan mennessä oli jo pyryttänyt sen verran, että jouduin jo kahlaamaan lumessa kaupalle ja Alexandra Hurjunin luo illalliselle. Leivoimme siellä koko perheen voimalla varennikeja. (jauhelihaa taikina sisässä, jotka keitetään vedessä, tyypillinen venäläinen ruokalaji) ja söimme suolakalaa. Iltaa myöten kutitus käsivarressani voimistui ja siihen ilmestyi rivi punaisia paukamia. Kaikki olivat varmoja, että minulla on jokin allerginen reaktio kalaan, ja he antoivat tabletteja mitä minun pitäisi niellä. En kuitenkaan uskonut sitä allergiaksi vaan ajattelin että eiköhän se vaan ollut kirppu joka oli haistanut eksoottisen ulkomaalaisen ihontuoksun Zoyan Vasilievnan sohvalla ja päättänyt puraista... En ottanut lääkkeitä ja mitään muuta allergiareaktiota ei tullut ja muutaman päivän päästä puremat lakkasivat kutittamasta.

Aamulla tuuli oli jo hiljentynyt ja lumimyrsky oli muuttunut vesisateeksi. Katsellessani ulos mietin, ovatko nämä ränsistyneet talot, mutaiset, kuoppaiset tiet yksinkertaisesti vain tyypillistä Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän apaattista maisemaa, joka on se sama mitä näkee Karjalassa, arktisella alueella, Kaukoidässä tai Tsetseniassa.

Kävimme eläkkeelle jääneen ala-asteen nivkhin kielen opettajan luona. Svetlana Filimonovna Vidain kertoi mielenkiintoisesti lapsuudestaan Tengiin kylässä, kuinka nivkhit olivat asuneet siellä sopuisasti. Jos joku sai suuren kalasaaliin, hän jakoi sen automaattisesti kaikkien perhekuntien kesken. Hän kertoi myös nuoruudestaan, kun hän opiskellessaan Leningradissa tapasi tietämättään kuuluisan ja arvostetun kansantieteilijän, Kreinovichin, joka oli tullut vieraisille erään toisen nivkh-opiskelijan luo kuullakseen pohjoisen murretta. Hän ei kuitenkaan halunnut ilmaista itseään jotta nuori Svetlana ei ujostelisi. Svetlana oli pahaa aavistamatta kysynyt ystävältään nivkhiksi: ”Kuka tuo vanhus on?” ja hävennyt silmät päästään kun Kreinovich huvittuneena paljasti hänelle nivkhiksi henkilöllisyytensä.

Svetlana Filimonovna aloitti nivkhin kielen opetuksen 80-luvulla. Itse hän lapsuudessa kävi koulua missä ei saanut puhua omaa kieltä, mutta hän kertoi, että joillekin venäläisille opettajilleen lasten onnistui opettaa nivkhiä. Silloin kodeissa vielä puhuttiin omaa kieltä. Kysyin, muistiko hän nähneensä shamaaneja lapsuudessaan, mutta vastasi kieltävästi. Tämä vahvisti tietoa siitä, Neuvostovallan aikana syntyneet lapset eivät enää shamaaneja nähneet koska shamanismi oli Neuvostoliitossa kielletty.

Oli yllättävää, kuinka niin monet nivkheistä puhuivat ympäristöongelmista. Svetlana Filimonovna sanoi ilmaston lämmenneen huomattavasti ja kelirikko-aikojen pidentyneen. Tähän aikaan vuodesta oli yleensä jo selkeästi talvi. Elintavoista hän mainitsi, että jätteitä ei nivkheiltä jäänyt juuri ollenkaan. Kaikki, mikä otettiin tarpeeseen, käytettiin loppuun. Esimerkiksi, jos hänen isänsä kaatoi puun, hän ”ruokki maata” pyytääkseen siltä anteeksi ja että anoakseen, että puu olisi lujarakenteinen veneen tai talon rakennusta varten.

Söimme taas kerran kuin kuninkaat. Raa’an ja suolatun kalan kanssa oli puolukkaperunamuhennosta ja siksavelliä. Ennen marjat sekoitettiin suoraan raakaan tai keitettyyn kalaan. Säilönnässä sokeria ei käytetty lainkaan. Aterian jälkeen kiitin ja lähdin vielä kävelylle niin kauan kun ei satanut.

Lumi oli jo suurimmaksi osaksi sulanut ja ulko-ovemme edessä oli syvä vesilammikko. Jos ulko-ovi olisi ollut auki, olisin voinut ehkä hypätä lammikon yli. Löysin lähistöltä kaksi tiiliskiveä jotka upotin lammikkoon astinlaudaksi, jotta ylettyisin oven kahvaan.

Kotona harjoittelin hiukan ja lähdin uudelleen ulos.

Aloin olla yltä päältä märkä ja sohjossa oli vaikea liikkua. Yhtäkkiä huomaan hauskan yksityiskohdan. Eräällä vaatimattoman näköisellä pihalla kaiken harmauden keskellä kiiltelee puhdas uusi sininen Toyota; aivan kuin se olisi tuotu sinne koristamaan maisemaa!”

Tultuani takaisin kuivattelin vaatteeni ennen menoa Alexandra Hurjunin luo. Kenkäni olivat läpimärät, minut tuli pelastamaan Shuran tyttären ystävä (joka myös asui heidän luonaan lapsensa kanssa) toi minulle kunnon pitkät kumisaappaat. Panin kaikki sukkani päällekkäin jotta saappaat olisivat pysyneet jalassani.

Larissan levyn joka kappaleen edellä oli taustalla varganin soittoa, luonnon ääniä, brevnon rummutusta tai shamaanirummun, bubenin, lyöntejä Alexandra Alexandra Hurjunin kertoessa nivkhien vanhoista tavoista. Yhtäkkiä yllättäen alkoi taustalta kuulua Pahcelbelin Kanon Jean Pierre Paillard -kamariorkesterin soittamana. Huudahdin: ”Mitä Pahcelbelin Kanon täällä tekee!” ”Pachel-chevo (Pachel-mikä)??”

Yöllä vielä mietin kokemuksiani Nekrassovkassa. Tiesin jo etukäteen, etten enää tulisi täällä kuulemaan traditionaalista laulua. Mutta olin halunnut tulla kokemaan tunnelmaa ja näkemään elinolosuhteita paikassa, missä Noglikin ohella suurin osa Sahalinin nivkheistä eli.

Yöllä vielä mietin kokemuksiani Nekrassovkassa. Tiesin jo etukäteen, etten enää tulisi täällä kuulemaan traditionaalista laulua. Mutta olin halunnut tulla kokemaan tunnelmaa ja näkemään elinolosuhteita paikassa, missä Noglikin ohella suurin osa Sahalinin nivkheistä eli.

Aikainen lähtö takaisin Okhaan. Vähitellen sää muuttui kylmemmäksi ja Okhaan tullessa vesilätäköt olivat jo jäässä. Tien varrella näkyi muutamia neuvostovenäjän aikaisia öljynporaustorneja, joista öljyä vielä pumpattiin. Saavuimme Baba Rajan luo aamuteelle ja jätimme sinne tavaramme. Alexandra Alexandra Hurjun oli mukanamme ja lähtiessämme sieltä hän sanoi minulle baba Rajan muistuttavan hänen äitiään, Nyavania, jonka hän hoiti kotonaan tämän kuolemaan saakka.

Hän antoi minulle tutun vinkin. Jos halusin saada baba Rajan laulamaan, minun kannattaisi ostaa pieni pullo vodkaa.

Kävimme kulttuuriosaston johtajan, Lena Aleksandrovna Koryevan puheilla. Hän otti meidät lämpimästi vastaan ja innostui ajatuksesta saada orkesterimme vierailulle Okhaan. Hänen kollegansa lähti näyttämään meille kulttuuritalon salia, joka akustiikaltaan selvästi päihitti kaikki salit Yuzhno-Sakhaliskissa. Kävimme myös musiikkikoulussa, jossa tapasimme mm. rehtorin ja muutamia opettajia, mm. viulunsoiton opettajan. Tämä yllättyi iloisesti tapaamisestamme koska oli kuullut orkesteristamme paljon. Jotkut musiikinopettajat olivat vuosia sitten matkustaneet orkesterimme (Ensemble XXI) konserttiin ja seuranneet mestarikurssejamme Yuzno-Sakhalinskissa. Siitä lähtien he olivat toivoneet, että tulisimme konsertoimaan heille. Olisin jäänyt juttelemaan vielä pidemmäksikin aikaa, mutta vielä piti käydä monta paikkaa. Piipahdimme museossa teellä tavaten Siskovan kollegoita. Mutta tiesin, että matkani tärkein päämäärä ratkeaisi juuri tänään.

Olin tutkinut Mamchevan kirjaa ja löytänyt useita nuottiesimerkkejä baba Rajan laulusta, mutta ne oli äänitetty vuosina 1981–90 hänen kotikylässään Ribnoessa. Mamcheva ei ilmeisesti osaanut arvata, että tapaisin häntä.

Zoya Ivanovna Agnyun, Amurin nivkh, oli ollut eräs tärkeimmistä perinteen taitajista. Hänen shamaaninlaulantansa oli vanginnut huomioni Mamchevan kirjan ääninäytteiltä. Lidia Muvchik uskoi, että Agnyunilla oli shamaanisia voimia, sillä esiintyessään konserteissa shamaanina, hän kuulemma oikeasti vaipui jonkinasteiseen transsiin eikä hän osannut lopettaa, vaan hänet oli haettava pois lavalta.

Aikaisemmin olin kuullut Zoya Agnyunia vain nauhalta, mutta nähtyäni hänet videolla tulin vielä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että hänen laulunsa kumpusi jostain syvästä muinaisuudesta. Pitkän shamaani-esityksen aikana hän pysähtyi vain kerran juomaan hänelle tarjottua vettä. Sama tematiikka, jota olin käyttänyt ensimmäisessä sävellyksessäni v. 2004, toistui muuntuneena eri muotoihin. Nivkheillä on sanonta: ”Laulan mitä ajattelen.” He toistavat tätä sanontaa mielellään, mutta harva enää harrastaa sitä käytännössä. Agnyunin laulussa tämä taito on silmiinpistävän selvää.

Hänen pokansa työskenteli insiröörinä öljyteollisuuden parissa. Vauraus näkyi heti sisään tullessa. Pöytä oli nivkhiläisittäin vieraanvaraisesti koreana, mutta hän edusti jo aivan toista sukupolvea. Hänen laisiaan nivkhejä saattoi tavata paikallishallinnon, tai liike-elämän parissa.

”Esitän osan Agnyunin laulua hänen pojalleen viululla. Tämä torjuu sen kuin pyhäinhäväistyksen. Se satuttaa minua syvästi. Miksi teen tätä työtä? Onko se oikein? Tuhoanko alkuperäistä musiikkia, vaikka haluan edesauttaa sen säilymistä ihmisten tietoisuudessa. Äkkiä odottamatta hänen tyrmäävä asenteensa selkeyttää ajatuksiani. Sanon sen suoraan hänelle. Minun suhtautumiseni nivkh-musiikkin on täysin subjektiivista. En pyri sovittamaan sitä tai tuottamaan alkuperäistä vaikutelmaa koska se on mahdottomuus. Tämä ikivanha musiikki, jolla on juuret kivikaudessa, saa minussa aikaan reaktion, vastineen jonka ilmaisen itselleni luonnollisella tavalla jousisoittimien kautta. Käytän nivkh motiiveja musiikillisina rakennuspalikoina jotka, niin kuin rakennusaineet aina, vaikuttavat siihen, millaiseksi kokonaisuus muotoutuu. Sen ei tarvitse miellyttää ketään, ei edes nivkhejä. Minun on vain oltava rehellinen itselleni, se riittää.

Soitan vielä lopuksi Andante-osan Bachin a-molli sooloviulusonaatista. Olen yhä Agnyunin shamaanilaulun ja hänen poikansa reaktion vaikutuksen alaisena. Se kuuluu soitostani, aivan kuin vastaisin Zoyalle tuonpuoleiseen. Mies hiljenee ja näen, että hänen silmänsä ovat kostuneet. Musiikki on puhutellut. ”Mikä kappale se oli?” Kerron että musiikki on 300 vuoden takaa J.S. Bachin sävellys. Nimi on tuttu: ”Totta kai tiedän”, vastaa hän, ”Rakastan hänen kuutamosonaattiaan”. Yritän ystävällisesti korjata erehdystä ja kertoa, että kuutamosonaatin on säveltänyt Beethooven, mutta hän ei usko minua. Luovutan; väliäkö sillä, onko se Bach, Beethoven tai nivkh-mestari, Zoya Agnyun, Kun musiikki koskettaa, siinä on ihme.”

”Vihdoin koittaa ilta. Olin jo kysynyt Hatasha Propkalta onko hänellä mitään sitä vastaan, että tarjoan hänen äidilleen vodkaa. Hän naurahtaa ja lupaa liittyä mukaan. Baba Rajalle samoin kuin baba Tanyalle (Ulita) pitää tarjota kulaus arakia, vodkaa, jotta sävelsuoni aukeaisi. Baba Raja vilkastuu; hänkin on odottanut tätä hetkeä, tosin ehkä eri syistä kuin minä. Ennen kun nauha pyörii hän jo aloittaa laulunsa. Tunnistan heti pohjoisten, ns. Amurin nivkhien tyylin joka on rytmisesti selkeämpää ja iskevämpää kuin eteläisempien nivkhien laulanta. Siitä erottuu selvästi säkeitä, joita hän muuntelee eri tavoin. Tartun rohkeasti kiinni lauluun soittaen viululla ja hän jatkaa eteenpäin. G.D. pyytää häneltä jotain tiettyä laulua, mutta Hatasha sanoo hieman ärtyneenä: ”Antaa äidin laulaa niin kuin laulaa.” Baba Raja vastaa siihen tomerasti, että eikö täällä tarjota lisää. Puhkeamme kaikki nauramaan ja kallistamme yhdessä lasia. Mutta hänpä ei jatkakaan laulua. Olen pettynyt, mutta päätän ottaa käyttööni toisen aseeni. Otan esille viulun ja lupaan soittaa sitä hänelle. Kuullessaan minun näppäilevän kieliä hän haluaa koskettaa viulua. Kädet liukuvat pitkin viulun mutkikasta reunaa yli kielien. Soitan hänelle kalevalaista kansansävelmää. He kuuntelevat hiljaa. Sitten matkin viulullani tinrinin ääntä. Se tuntuu tutulta ja nyt hän jo vastaa minulle pitkällä laululla. Tällä kertaa laulu on monimutkaisempi kuin edelliset, tasajakoisen sijaan 3- ja 5-jakoinen. Pieni terssi ja suuri terssi vuorottelevat. Ääni on matala ja vahva. Nyt häntä ei enää pysäytä mikään. Hän laulaa myös minusta; kuinka olen tullut kaukaa, kaukaa, matkustanut pitkän matkan jotta kuulisin hänen laulavan, mutta tulen myöhässä, yli 50 vuotta myöhässä. Me kaikki liikutumme ja huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. G.D. pyyhkii silmäkulmiaan. Ajattelen mielessäni, että vain tämän takia minun kannatti tulla.

Olemme kaikki 50 vuotta myöhässä, olemme 100 vuotta myöhässä. Tämä ainutlaatuinen laulutraditio lepää enää vain 2-3 mestarin varassa. He tietävät itse kuinka arvokas heidän perinteensä on, mutta heitä on kuunneltu liian vähän. Nuorempi polvi ei ole oppinut heiltä, sitä minkä he itse oppivat vanhemmiltaan, koska heidät lähetettiin pois kotoa sisäoppilaitoksiin ja perinne katkesi.

Baba Efkuk nousee arvokkaasti ylös. Häntä väsyttää jo. Sinä yönä hän nukkuu hyvin ja pitkään. Vielä aamulla herättyämmekin hän nukkuu. Olen huolissani. Oliko eilisilta liikaa vanhukselle. Hatasha nauraa ja sanoo, ettei aikoihin olen nähnyt äitinsä nukkuvan niin sikeästi ja pitkään. Mutta onneksi ennen lähtöämme baba Raja herää. Hyvästelen hänet ja hän toivottaa minulle terveyttä ja tuvallista matkaa.”

Hötkyttelimme kohti Noglikia, Ensasilla jota paikalliset kutsuvat myös tankiksi (kuorma-auto, jonka kuljetuslavasta on tehty matkustaja-osasto. Kuljettaja istuu erillisessä etuosassa aivan niinkuin kuorma-autossa). Aurinko paistoi suoraan silmiin. Suurikokoinen venäläisnainen istuutui vierelleni hymyillen kultahampain tervehdykseksi. Yritin nukkua yli 6-tuntisen matkan ja taisin onnistua jotenkuten. Aurinko heijastui suoraan likaisiin ikkunoihin eikä maisemia voinut katsella, joten vedin verhon eteen. Kuljettaja omalta puoleltaan sääteli lämmitystä arviolta. Meillä matkustajilla ei ollut mitään mahdollisuutta olla häneen yhteydessa ja näin matkustaja-osastossa vuoroin hytistiin kylmästä, vuoroin hikoiltiin tukahduttavassa kuumuudessa. Kulkuneuvo pysähteli aika usein, mutta vasta Valin kylässä käväisin ulkona. Perille tullessani otin selvää juna-aikatauluista Chir-Unvdiin ja sitten ajoin marshrutkalla kotiin, jossa Margarita oli pesemässä pyykkiä. Olin niin väsynyt etten mennyt enää minnekään vaan suoraan nukkumaan.

Kävin vielä  G.D.:n luona kiittämässä matkaseurasta ja hyvästelemässä hänet. Hän lupasi lähettää minulle kalaa Yuzhno-Sakhalinskiin sisarensa matkassa. (Minulle on elävänä jäänyt Yuzhno-Sakhalinissa mieleen, pieni harmaantunut nivkh joka ilmestyi opiston asuntolaan kädessaan muovikassillinen suolakalaa. Vein hänet kanttiiniin kahville ja esittelin hänet ylpeänä paikalla olleelle opiston rehtorille.)

Lopun päivää juttelin Margaritan ja hänen perheensä kanssa. Häneltä on veto pois. Viime kerralla tavatessamme hän oli ollut täynnä uusia ideoita ja hakenut niille menestyksekkäästi rahoitusta. Hän oli aloittanut alkoholistien auttamisen, lähettänyt monia vieroitushoitoon organisaatiolleen hakemilla apurahoilla. Yksi heistä, nuori nainen, asui pysyvästi heidän luonaan. Hän yritti etsiä tälle töitä. Hän oli myös hakenut ja saanut rahoitusta alkuperäisen nivkh-kylän rekonstruoimiseksi.  Kaikki hänen lapsensa ompelivat upeasti perinteisiä käsitöitä. He olivat perustaneet kansantanssiyhtyeen, Plaiuf, joka v. 2004 festivaalilla oli ollut yksi parhaiten onnistuneista esiintyjistä. (Silloin he olivat siirtyneet venäläisen popin sijasta käyttämään omia kansallisia rytmejään ja olivat kehittyneet paljon lyhyessä ajassa). Siinä on aikamoinen meriittilista yhdelle naiselle, joka kaiken perheensä lisäksi vielä ruokkii ja majoittaa avun tarvitsevat kodissaan. Meneekö hänellä liian hyvin? Osaako hän liian paljon? Kateellisia on ympärillä paljon ja se väsyttää Margaritaa. Hän haluaa muutosta, uutta alkua jossain muualla.

17.11. – perjantai

Lähdin aamulla valokuvaamaan kolhoosialuetta. Lyuba, Margaritan tytär, tuli oppaakseni. Sanoin, että haluan kuvata vanhoja taloja. Kun hän huomasi mitä kuvaan, lähti hän etsimään vielä huonokuntoisempia hökkeleitä ja kysyi sitten: ”Onko tämä tarpeeksi ränsistynyt?” Iltapäivään mennessä oli kehkeytynyt todellinen lumipyry. Menin taksilla rautatieasemalle ja välillä jo luulin, että juutumme kiinni lumeen.

Saavuin Ada-Timovaan kovassa lumipyryssä. Vaunupalvelija varoitti minua ulos astuessani lumeen vajoamisesta. Upposin hankeen lanteita myöten. Juna pysähtyi vain minuutin ajaksi jatkaen sitten matkaansa. Ainoastaan minä olin jäänyt pois. Manasin moneen kertaan painavaa reppuani. Miksi ihmeessä olin ottanut kaikki ne nuotit mukaan, kamerakin tuntui painavan ainakin kilon. Lumipyryn keskellä autonvalot häämöttivät jonkun matkan päässä. Kahlasin maastoauton luo ja ajattelin, että kylläpä Chir-Unvdin nivkhit elävät leveästi. Siinä vaiheessa en tiennyt, että vastassani oli paikallinen ”kunnanjohtaja” joka sattui olemaan Sahalinin alkuperäikansojen edustajan, A. Laigunin, veli. Työnsin vaivoin painavan reppuni auton takapenkille, jonne myös itse vääntäydyin. Hän ei tullut ulos autosta.

Mutkikkaalla kuoppaisella tiellä oli lumen alla vielä monin paikoin vettä. Matkaa oli vain n. 20 km mutta etenimme hitaasti. Vihdoin näin puhtaanvalkean hangen keskellä uinuvan Chir-Unvdin kylän. Näin edessäni kaksi samanlaista 2-kerroksista puutaloa. Pysähdyimme toisen eteen. Takana kylän raitilla häämötti lumen peittämiä harjakattoisia pieniä mökkejä.

Minua vastassa alakerrassa oli herttainen vanhahko nivkh, Lydia